Juha Siltala toimii Suomen historian professorina Helsingin yliopistossa. Psykohistoriallisesti painottuneessa tuotannossaan hän on käsitellyt yksilöitymisen ja yhteenkuulumisen jännitteitä, ahdistuksen sitomista ja odotusten vaikutusta motivaatioon uskonnollisissa ja poliittisissa liikkeissä. Talouden, työmarkkinoiden ja työelämän muutosta 1900-luvulta nykypäivään käsittelevissä teoksissaan Siltala on selittänyt muutosten historiallisia syitä mutta myös analysoinut työntekijöiden neuvotteluehtoja eri tilanteissa, ponnistuksen ja palkinnon suhteen merkitystä itsesäätelylle ja työorganisaatioiden vaikutusta jaksamiseen.

Siltala käsitellyt yksilöityneitä työmarkkinoita ja itsesäätelyn haasteita kirjoissaan Keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017) ja Pandemia – kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin (2022) sekä vuonna 2020 julkaistussa Nuorisobarometrissa.

Globaalit muutosvoimat ja sotatalouden paluu

Pandemia-kirja käsitteli globalisoituneen tuotantoketju- ja verkostotalouden kriisiytymistä 2008-2022. Nyt Siltala tarkastelee monialaisen tutkimuskirjallisuuden ja medioiden pohjalla Ukrainan sodan ja suurvaltojen uudenlaisen vastakkainasettelun puitteissa inflatorisen velkatalouden tasapainotusyrityksiä, taistelua raaka-aineista ja energiasta, demografista kehitystä ja identiteetin rakentamista kulttuurisodissa. Niiden kautta myös yksilölliset ahdistukset voidaan muuttaa yhteiskiihtymykseksi ja toiminnaksi uhritumisen sijasta. Teoksella ei ole vielä nimeä eikä ilmestymisvuotta, sillä vapaakaupan ja vapaiden rahaliikkeiden muuttuminen muurein rajatuksi sotataloudeksi on kesken, samoin raamin antava sota. Suomi on päässyt länteen mutta sen talous on taantunut siitä missä se oli ennen finanssikriisiä. Perspektiivi ei ole auennut siinäkään.

Työn monet merkitykset

Siltala on kehitellyt kokonaisnäkemystä työstä ja toimintakyvystä. Jos omalla työllä voi parantaa omaa ja jälkeläistensä asemaa, myös mieliala pysyy useimmin positiivisella puolella. Työllä tavoitellaan toimeentulon ja luomisen ohella myös kontrollia itselle tapahtuvien asioiden suhteen, joten sen kriisiytyminen voi johtaa hallinnan palauttamiseen tukemalla omaa identiteettiä muilla keinoilla: poliittiset ja uskonnolliset liikkeet nousevat silloin, kun yksilöiden toimeentulo tai suhteellinen asema vaarantuvat. Liian haastavasta vertailusta voidaan vetäytyä pienten asioiden pariin, joissa kokee valmiiksi saamisen iloa. Työ saattaa rasittaa vähemmän kuin ylimitoitettu ihanne siitä mitä kaikkea pitäisi olla: työntekijää normittavaa minä-ihannetta pitävät yllä kaikki yhdessä, mutta yksilöinä he voivat tuntea olevansa
riittämättömiä mittoja täyttämään. 

Some-vertailu masentaa nuoria, sille se altistaa jatkuvaan kilpailuun ylivoimaiseksi luultujen toisten kanssa. Pandemia-masennus johtui myös siitä, että lähikontaktit lakkasivat pitämästä yllä suhteellisuudentajua ja vahvistamasta hyväksymistä sellaisena kuin on.

Puhuminen vaikeuksista vaikeuksina ja ihmisen rajallisuuden tunnustaminen vapauttaa voimavaroja psyykkisestä puolustautumisesta luovempaan käyttöön. Voidaan ajatella laajakaistaisemmin, jos asema ei ole uhattuna. Uutta voi aloittaa, jos ei joudu koko ajan vain reagoimaan. Johtamisen tärkein tehtävä on työrauhan luominen työn tekijöille eikä organisaatioiden itsetarkoituksellinen myllääminen vain siksi, että se on niin tätä päivää. Julkinen sektori tuhlaa enemmän rakenteiden rikkomiseen kuin niiden jäykkyyteen.

Nuorten asenteet

Nuoret eivät eroa vanhemmista perusasioissa: hekin hakevat perusturvallisuutta voidakseen sen pohjalta toteuttaa itseään ja olla sosiaalisia. Nuorten joustavuutta lisää luotettavan varhaishoivan ja kodin keskusteluilmapiirin antama luottamus siihen, että maailmassa uskaltaa liikkua ja yrittää. Mitä enemmän asioihin voi vaikuttaa itse, sitä enemmän niihin luottaa.

Nuorten tehtävänä ei kuitenkaan ole vapauttaa aikuisia tulevaisuusahdistuksesta diginatiiviudellaan vaan aikuisilla on yhä roolinsa työhön opastajina eikä vähiten malleina siitä, että epätäydellisenäkin voi selvitä.

Se mikä erottaa sukupolvia, on odotushorisontin suurempi optimistisuus tai pessimistisyys. Suuret ikäluokat olivat köyhempiä mutta odottivat parempaa ja helpompaa. Länsimaat olivat arvoketjun huipulla ja niiden huoltosuhde hyvä. Oli varaa hyvinvointipalveluihin ja yksilöllisiin valintoihin. Nyt perspektiivinä ovat leikkaukset ja ilmastokatastrofi. Sota on siirtynyt TV-ruuduilta melkein omalle kohdalle. Miten kuvitella hyviä mahdollisuuksia ja säilyttää jousavuutensa myllerrysten keskellä? Mihin voi tukeutua?

Digiloikkaa väline edellä?

Digiyhteiskuntaan on kiirehditty välineet edellä samalla kun on lietsottu pelkoja siitä, kuinka robotit syrjäyttävät puolet väestä työmarkkinoilta.  Koululaisten keskittymiskyky ja ajatusten jäsentäminen ovat heikentyneet: kaiken pitäisi mennä helposti. Levottomuus vallitsee. Terveyskeskuksissa ja sairaaloissa hoitohenkilökunta hoitaa tietokoneohjelmia potilaiden kustannuksella. Kuitenkin joissain kouluissa haasteista on selvitty paremmin, samoin joissain hoitolaitoksissa.

Siltalan mukaan ihmisen modernisointi koneen kaltaiseksi ei onnistu vaan koneiden pitäisi irrottaa ihmistyö oikeisiin asioihin. Tarpeellinen työ ei ole kadonnut, vaikka sen
teettäminen ei nykyisellään kannattaisi. Kannattamattomuus ei ole koneiden vika vaan selitystä on haettava arvoketjun ja työn irtoamisesta. Koska tekniikka ei määrää miten sitä käytetään, tulevaisuuden ei tarvitse olla pelkkää dystopiaa.